Vilho Rantanen ; Savimaja

Kun tulin tähän maailmaan, niin asuttavaks sain
mä ajan vaellusta varten savimajan vain.
Se maja oli suloinen, se maja oli uus,
ja rakentajaks mainittiin suuri ikuisuus.
 
Pian naapuritkin kiiruhtivat majaa katsomaan.
He ihailivat seinäpintaa ruusunhohtavaa,
ja ihmeellist kirkkautta suurten ikkunain,
-ne heijastivat kauneutta toisen maailmain.
 
Mä totuin uuteen asuntooni, leikin, työtä tein,
niin onnellinen oli siellä nuori sydämmein.
Vain harvoin jyryn ukkosen tai sateen myrskyisän
mä hetkiseksi katon ylle pysähtyvän näin.
 
Kun elon keskipäivään nousi kaari auringon,
mä tunsin: kuuma verensyke miehuusvoiman on.
On savimaja kauneimmillaan, päädyt loistaa sen.
Ei ihme, vaikka ylpistyä voi houkka ihminen.
 
Vaelsi tietään kaikkeus, kuu kiersi radallaan
ja verkkaan merta kuohupäistä auras laiva maan.
Voi yllättäen saapui vanhuus savimajassain,
jo havaita sain poltinmerkit olemisen lain.
 
Kuin varkain kaihi alkoi kiertää häivää ikkunaan,
pian lasit aivan sumentuneet piti uudistaa.
Jo muuri särkyi, sortui vanha hauras uuninsuu,
jo notkoselkäiseksi painui majan harjapuu.
 
Söi toukka salaa porraspuuta, murtua se voi,
ja sammal harmaa kattolautaa varkain patinoi.
Tään huomas muuan naapuri, hän hiljaa totes sen;
"Ei ole veli asuntosi pitkäaikainen."
 
Niin kerran ehtoon tullessa, kun istuin majassain,
ma yllättäen kynnyspuulle oudon vieraan sain.
Hän oli, tunsin palvelijan Herran ikuisen,
Hän käskykirjeen mulle luki, kuulin vavisten:
 
"Tee muuttokuormas valmiiksi ja pakkaa tavaras,
nyt viettää päivääs viimeistä saat savimajassas.
Sun vuokrakirjas määräaika on nyt lopuilaan,
se mikä maasta tullut on, taas maaksi hajoaa."